Miten nopeasti neljä viikkoa vierähti, huomenna aikanen herätys ja lentokenttä kutsuu…
Viimenen viikko meni Suanprungin psykiatrisessa sairaalassa, kuten Johannes jo sanoi se on suuri sairaala ja erään haastattelemamme potilaan sanoin paras sairaala.
Pääsimme tutustumaan naisten väkivalta-, mielenterveys- ja päihde osastoon. Miesten ”alkoholi” osastoon sekä miesten yksityiseen osastoon, josssa hoidettiin alholiongelmia, mielenterveys ongelmia ja agressiivisia potilaita. Yksityillä osastolla lähes kaikki potilaat olivat korkeasti koulutettuja ja/tai poliiseja tai sotilaita, tai heidän perheenjäseniään.
Surullista on se että täällä on paljon alkoholisteja, monet aloittavat juomisen jo todella nuorena. Esimerkkinä potilas jota haastattelimme, hän oli 21-vuotias, ennen hoitoon tulemista hän oli juonut joka päivä kolmen vuoden ajan.
Suurin osa potilaista ei osaa lukea tai kirjoittaa. He saavat opetusta sairaalassa.
Toimintaterapia on paljolti samanlaista entä suomessa, käsitöitä, kokkaamista etc.
Ihmetystä herätti alipainehuone, meilläpäin sillä hoidetaan tuberkuloosia ja sukeltajan tautia, täällä sitä käytetään tuberkuloosin hoidon lisäksi myös, vesirokon, influenssan ja uusien tarttuvien sairauksien hoitoon.
Mitä tästä kuukaudesta jäi käteen?
Buddhalainen kulttuuri on paljon suvaitsevampi. Pistä hyvä kiertämään, auta apua tarvitsevaa ja muista hymyillä.
Jäi vielä niin paljon nähtävää..
Yhdyn Johanneksen ohjeisiin tänne tulevalle, mutta teen muutaman lisäyksen:
- Naiset, pitäkää aina nenäliinoja käsilaukussa. Yleisissä vessoissa ei yleensä ole paperia ollenkaan..
- Jos haluat syödä suht turvallisesti valitse clubsandwich(kukaan meistä ei ole saanut siitä ruokamyrkytystä), thaimaalaisesta ruoasta oma lempparini on pad thai.
- Kysyvä ei tieltä eksy, ilman yhteistä kieltäkin pärjää, elekieli riittää.
- Kannattaa testata erilaisia hierontoja, jalkahieronta ja öljyhieronta havaittu hyviksi.
- Pysähdy, katso ympärillesi, rentoudu ja nauti!
Alle 24tuntia lähtöön.. Koti, sinne onki jo ikävä 🙂
Viimeinen viikko alkaa olla lusittu, jäljellä on enää viikonlopun rientoja. Suan Prungin mielisairaalassa (pohjois-thaimaan suurin, eli ainut) kolmentoista provinssin potilaita 550:llä petipaikalla. Siinä sitä alkoi tajuta miten vähän sitä lopulta vielä mielisairaanhoidosta tietää. Lähtiessä kun skitsofrenia oli käyty läpi ja persoonallisuushäiriöt vielä pahemman kerran kesken. Kyllähän se mieltä lämmitti kun pystyi sanomaan miltä erinäiset potilaat ulkoapäin minusta näytti, mutta varmuuttahan ei ole niin kauan kuin ei diagnooseja tarkistele.
Erityisen mielenkiintoisen mielisairaalaan tutustumisesta teki se, että saimme tavata niin mielenterveyden kuin päihteidenkin kanssa painiskelevia potilaita, jotka osasivat englantia riittävän hyvin että keskusteluyhteys syntyi. Bipolaarinen potilaamme oli tosin lääkitty sen verran hyvin, että puhe oli suorastaan ymmärrettävää, vaikka ei niissä jutuissa luonnollisestikaan kauheasti tolkkua ollut.. Yritti kovasti vakuuttaa meille, että häntä, yhteiskunnalle hyödyllistä ja monin tavoin pätevää ihmistä pidetään täällä syyttä suotta, että jos voisitte lääkäreille jotain vähän vihjaista.
Thaimaassa bipolaarista oireyhtymää on vain yhtä tyyppiä, oletettavasti koska huiman potilasmäärän takia ei paljon nyanssien kanssa painita. Kankaisia lepositeitä käytettiin aika huolettomasti levottomien potilaiden paikallaanpitämiseen ja eristysselliin, kirjaimellisesti pehmeään huoneeseen joutuminen ei oikeastaan vielä tarkoittanut eristystä, koska ovet olivat auki vaikka muut potilaat vaeltelivat käytävillä. Nämä olivat vähän sellaisia asioita, joiden kanssa kielimuuri teki yhteisymmärryksen vaikeaksi; neljän viikon aikana sitä jo ehti vähän oppia, millaisia asioita kannattaa tiedustella ja mitkä jäävät ikuiseksi arvoitukseksi. Olisi kiinnostanut tietää esimerkiksi eri skitsofreniatyypeistä, mutta koska heidän esittelyissään ei koskaan puhuttu muusta kuin skitsofreniasta, niin arveltiin että täällä on olemassa pelkästään skitsofreniadiagnoosi ilman luokittelua.
Tässä on erinäisissä tilanteissa todettu, että kyllä me suomalaiset aina välillä osataan laskeakin, mutta noin yleisen säännön mukaanhan Thaimaassa pitäisi 67:stä miljoonasta noin 670000 olla skitsofreenikkoja. Siihen päälle vielä muut hoitoa tarvitsevat, niin aprikoos. Tehtävää työtä siis on, vaikka millä mitalla. Mietiskelin sitä, miten ihmisen persoonallisuus rakentuu ja millaisessa ympäristössä itsekukin kasvaa ja millaiset valinnat sitä kasvamista ohjaavat. Täällä kun, huolimatta siitä että missä laitoksessa tai missä kunnossa potilaat ovat, he tervehtivät kohteliaasti ensin. Jonkinlainen henkilökohtaisen tilan, toisen ihmisen kunnioitus on kokonaan eritavalla koodattuna olemukseen. Vaikka aggressioita kohdataan Suan Prungissa päivittäin, niin tarjolla on lyijykynistä irtonaisiin penkkeihin tavaraa eristyssellistä ulospäin käytännössä koko ajan, mutta parta ajetaan hoitajien toimesta. Voipi johtua siitäkin, että partahöylä täällä on edelleen se leveän, irrallisen terän sisältävä kapistus jollaisen olen joskus kotona nähnyt lapsena.
Mainittava on varmaan hoitomuotojen kiistämätön kuningas electroconvulsive therapy, eli ECT. Suomeksi sähköshokkihoito, jota annetaan muunmuassa aggressioiden hoitoon joko tajuissaan (unmodified) tai nukutettuna (modified).
Mitä tulee päihdepuoleen, hoito on hyvin samanlaista kuin suomessa, vain kulttuurisidonnallisesti erilaista. Sairaalaan tullessa diatsepaamikyllästys kunnes saadaan kaveri selväksi, siitä sitten erilaisten yksilö- ja ryhmäterapioiden kautta vapaalle jalalle uudella motivaatiolla. Noin puolet tulevat takaisin, puolet taas… eivät. AA elää ja voi hyvin täälläkin, joten raittiudenkin tukemiseen on kyllä keinoja. Hankala kuvitella, mihin täällä EI olisi jotain vapaaehtoistoimintaa.
Suan Prungin viikon aikana jäin useasti kaupungille kävelemään työpäivän jälkeen. Halusin löytää edes jotakin näyttöjä siitä, että onhan täällä pakko olla myös niitä varjoisampia katuja. Ja toden totta, melko nopeasti keskustan ulkopuolella löytyy niitä vuokralähiöitä, joita ei siivota turisteja varten. Jossa jätteet heitetään sinne minne joku on heittänyt sen ensimmäisen roskapussin ja jossa ilmassa leijailee monenlaisen mädäntymisen ja käymisen löyhkä. Keskustan neliönmallisen ytimen ympäri kiertävä vallihauta pidetään huomattavan siistinä, mutta kauempana sillan yli kulkeminen alkaa jo olla seikkailu, koska veteen on lempattu jätettä sen suuremmin murehtimatta huomista päivää. Kovin kauas en minäkään viitsinyt vaeltaa, koska vaikken nyt erityisemmin pelkää kulkea oikeastaan missään, niin en nyt nähnyt syytä jatkaa syvemmälle slummialueille vain todetakseni, että kurjemmaksi vaan menee, ennenkuin aletaan poistua keskustasta ja lähestyä maaseutua.
Lopuksi vielä muutama käytännön asia, jos joku sattuu joskus Chiang Maihin siitä huolimatta, että on lukenut tätä blogia.
1. Vessapaperi on täällä tarkoitettu kuivaamiseen, ei pyyhkimiseen. Kuranappisuihkua kannattaa opetella käyttämään, sillä vessapaperia ei huuhdella pöntöstä alas.
2. Vettä kannattaa pitää mukana koko ajan.
3. Kaikki hyväksihavaitut vessat kannattaa käyttää tilaisuuden tullen.
4. Kun tulee se kerta, että kyykkyvessaa on yksinkertaisesti pakko käyttää, tyyli on vapaa, vain tulokset lasketaan.
5. Maitohappobakteerit auttavat vatsan kanssa, mutta eivät suojele ruokamyrkytykseltä.
6. Aurinkorasvaa kannattaa käyttää, mutta ei ole mikään pakko.
7. Kokeile uusia asioita. Thaimaalainen ruoka on hyvää ja halpaa ja sitä on saatavilla aina.
8. Thaimaalaiset ovat todella avuliasta ja ystävällistä porukkaa. Käyttäytymällä kunnioittavasti et varmasti joudu täällä hukkaan. Naiivi ei kannata olla, mutta ei täällä kyllä mitään pelättävääkään ole.
9. Tinkaaminen kuuluu asiaan, mutta ei kannata olla pihi.
10. WiFi. Suurimman osan ajasta se toimii huonosti, tai ei ollenkaan. Kannattanee jo tullessa ostaa tarpeisiinsa sopiva paketti lentokentältä, jossa niitä myydään paljon ja myyjät osaavat asiansa. Uskokaa pois, asian selittäminen puutteellisella kielitaidolla jossain muualla on paljon vaikeampaa.
Minä olen helvetistä itään
Olen jotenkin tykännyt siitä, ettemme asu ihan keskustan hälinässä. Olen joskus koettanut aamulla laskea, moniko eri linnunlaulu kuuluu ulkoa kun aurinko alkaa nousta. Jossain kymmenen kohdalla täytyy aina luovuttaa, ei tulisi Mozartia minusta. Eilen viimein jouduin sanomaan, että vaikka tykkäänkin siitä että liikutaan porukalla ja pidetään kaikki kaikista huolta, voisin käveleskellä ihan itseksenikin jokusen tovin. Chiang Main keskusta on erittäin kaunis, mutta tietenkin kiireinen. Ei nyt voi sanoa että kaoottisen täynnä ihmisiä, kuten esimerkiksi walking street market (joka ei muuten ole läheskään niin paha, jos on muita päätä pidempi), mutta valomainokset ja baarien jytke silti luovat oman taustansa kaupungissa kulkemiselle. Kuitenkin, jos valitsee suunnan ja malttaa kymmenisen minuuttia kävellä sinnikkäästi ihmisistä poispäin, löytyy myös sitä hiljaisempaa Chiang Maita. Muutaman kulkukoiran porukat nukkuvat jalkakäytävällä ja on niin hiljaista että kuulee heinäsirkkojen sirityksen. Satunnainen pystybaari saattaa löytyä, jossa muutama paikallinen istuu musiikkia hyvin hillityllä tasolla kuunnellen ja keskenään keskustellen. Jokunen vaatimattomampi valomainos antaa väriä katuvalojen himmeälle hohteelle ja ohimenevä tuktuk puksuttelee ohi kuskin tiedustellessa olisiko kyydille tarvetta. Eipä oikeastaan, mutta jossain vaiheessa pitänee kerran tuktuk-matkakin kokeilla.
Harmittaa vähän, että kuukausi on kaikesta huolimatta lyhyehkö aika käydä tutustumassa Chiang Main kaltaiseen kaupunkiin, koko Thaimaasta puhumattakaan. Vasta kun häipyi, edes lyhyeksi aikaa, neonvalojen loisteesta sinne missä elämää ei väritä turismille eläminen, alkoi nähdä niitä varjopuolia joihin on ihan kotosuomessakin tottunut. Satunnainen haalistunut muovipullo, jonka joku on heittänyt maahan, eikä ilmeisesti kenenkään työ ole kerätä niitä pois. Nakornpingin sairaalassa kotihoidon yksikön johtajan kanssa keskustellessa kävi ilmi, että keuhkoahtauma on suuri ongelma Chiang Maissa, verenpainetaudin ja erilaisten syöpien lisäksi. Nyt on talvi, mutta kuulemma keväällä lähialueiden viljelijät tykkäävät polttaa roskansa, luoden melkoisen savusumun Chiang Maihin. Vuoristoisena paikkana ilma ei vaihdu kauhean hyvin, jolloin saattaa olla että joutuu pitkäänkin hengittelemään savua sellaisina määrinä, että kovintakin tupakoitsijaa pikkuisen huippaa. Jostain syystä en kuitenkaan ajattele, että asiat olisivat täällä ihan yhtä huonolla tolalla kuin kotona suomessa. Suomessa vaaditaan itselle, täällä tarjotaan toiselle. Suomessa järjestetään koska on pakko, täällä järjestetään koska on tarve. Eikä siinä kumminkaan minusta ole kysymys kuin siitä, miten asioita katsoo. Varmasti ajan kanssa tämäkin maa näyttäisi nurjat puolensa ja näyttäytyisi vähemmän ruusuisessa valossa, mutta niin kauan kuin ihmiset pitävät toisistaan huolta, ei pitäisi olla mahdottomasta seuraava ylöspäin luottaa tulevaisuuteen, sen ihmeemmin suomessa kuin täälläkään.
Täältä tähän, minä
So I realized that if I want to write both finnish and english my post will be really long so this time I’m only going to write in english 😛
Where should I start then, Johannes wrote about our last weekends activitys in finnish so I could translate parts of that in my wiew 🙂
Last friday, Tiger Kingdom, we (me and Johannes) payed little bit to get in cage with ”small” and ”big” tigers.. Well small was big and big was HUGE!! We got to scratch them and pet them. Beautiful animals, it makes you feel small when you lay on the ground cuddling with a big cat… and when you get up another tiger, which was laying on table, opens it’s eyes and stares right in to your eyes, made me humble, it could have killed me if it would wanted to. They were like huge house cats, playing with their trainers and sleeping alot. 🙂
Then we went to X-centre, Johannes did a bungyjump!! Crazy! Xorbballs were fun, lots of laughing in less than a two minutes. You can’t run on water in that if there is two persons… we tried that :’D
Sunday is the day when I falled in love… Elephants. Amazing, intelligent, gentle giants <3 Best 4-wheel drive ever! It went up hill, down hill, trough the river, all that so easily, and I knew it wouldn’t fall no matter what. Nessa and I got a little panic attacket when our elephants trainer gave his stick to Nessa and jumped down, started walking away yelling byebye, fooled us good.. He came back after he took some pics of us riding a elephant 😀 When we went down hill trainer was saying oh my god, oh my buddha 😀 Baby elephant stole my heart for good, I need to figure out how can I get it in Finland 😀 <3
Sunday evening we went to walking street… hell on earth to me, too much people walking… you couldn’t stop, not even if you would have wanted to!
On monday we started our practice/training in nakornping hospital. Me and few others went to female surgical ward, pre- and post operative patients.
We did visit ER, ICU, NICU, CCU, MICU, labor room, dialysis, etc etc
Dressing wounds is kinda diffrent in here, nurses use forceps all the time and almost everything is re-used, metal cups, forceps, etc are washed and sterilized and then used again. To us it’s a sterile kit and almost everything goes to trashbin.
We donate blood, in here they ask blood from familymembers, if we understood right and our question was understood right.. Communication is hard cause both parties use second language (english) and sometimes we don’t understand what our supervisor is telling to us and otherway around, frustrating..
Nakornping is a goverment hospital, 30baht from patient covers almost everything, treatment, meds, etc. but it shows too, lots of people waiting to get treated.
We visited private hospital and oh boy, that was more like a hotel. Showed the difference of goverment and private hospitals. With money you can get luxury, but most can’t afford that in here..
Goverment hospital = huge wards, lots of patients, not enough staff
Private hospital = private room (single, deluxe), you can choose staff which treats you, much more choices
Makes me preciate what we have back at home.
One day left in hospital, then next week psychiatric hospital.
I chose to specialize to nursing and care after a loooong battle, with this one and mental healthand substance abuse, so I’m exited and I know that next week will be really interesting 🙂
11 days left and I have learned alot already.
Halojata halloo ja huomiota huomiota hoo!
Tässäpä on pari päivää pällistelty Nakhon Pingin sairaalaa. Joku eri nimi sillä oli englanniksikin, mutta googlen kautta löytyi vain thaimaankielinen nimi, joka tuskin teitä lämmittäisi sen enempää kuin minuakaan. Se on käynyt harvinaisen selväksi, että lääkärit ja hoitajat ovat, arvosta riippumatta yhtä hymyilevää, nauravaa porukkaa. Raportillakaan ei tahdo pokka pitää niin lääkäreillä kuin hoitajillakaan, lääkäritkin tunnistaa enimmäkseen siitä, että lääkäreihin verrattuna meikäläinen on suoranainen muotiguru. No okei, siistit vaatteet niillä on, mutta yhden (1) olen nähnyt käyttävän sitä lääkärin valkoista takkia, sitäkin slipoverin päällä ja luultavasti siksi että on talvi ja näinollen pirun kylmä.
Lääketieteen tasoa ei niinkään jarruta tietotaidon puute, vaan kustannussyyt; sinänsä ei varmaankaan olla mitenkään erilaisia Thaimaalaisten sairaaloiden kanssa, mutta Thaimaalaiset ovat kyllä velhoja ottamaan kaiken irti siitä, mitä käytössä on. Kustannussyytkin alkavat valjeta kun alkaa hiljalleen ymmärtää, että karkeasti Suomen kokoisella alueella elää ja näinollen hoidetaan ~55 miljoonaa ihmistä. Myanmar ja Kambodža asiakkaina näkyvät kirjoitetussa kielessä, mutta kuulemma puhekieli on riittävän paljon samanlainen että yhteisymmärrys löytyy.
Vaikka meille opetettujen käytäntöjen rinnalla Thaimaalainen hoito vaikuttaa välillä vieraalta, en missään nimessä sanoisi että lääketiede on täällä jotenkin huonompaa. Se on vain hyvin erilaista. Aseptiikkaan suhtaudutaan kevyemmin, mutta omissa rajoissa hyvin vakavasti. Keskososastolla oli kuitenkin vakaasti elossaoleva 600g painava lapsi, ei sellainen taitaisi missään kehitysmaassa olla mahdollista, jota meidän olisi mahdollista katsoa jotenkin alaspäin.
Alusta asti olen kehunut hoitajille, lääkäreille ja periaatteessa kaikille jotka ovat viitsineet korvaansa lotkauttaa niin Thaimaalaisten hoitajien, kuin potilaidenkin positiivisuutta ja iloista asennetta ja luonnetta. Olenkin pohtinut, paljonko Thaimaan valtauskonto, buddhismi vaikuttaa tähän. Buddhalaisuus lähtee omasta onnellisuudesta, että jokainen voi ja saa olla onnellinen ja että onnellisuus lähtee sisältäpäin. Ennenkuin menin ostamaan walking street marketilta oransseja verhoja joihin pukeutua, aloin miettimään että mikä on sitten tämän uskonnon kääntöpuoli, kun se ei vala meihin synnintuntoa vaan opettaa olemaan onnellinen ja tyytyväinen siihen, mikä on? Sitten jossain keskustelussa nousi esiin, että buddhismin kulmakiviähän on uudestisyntyminen, jolloin siis tässä elämässä lunastetaan parempaa seuraavaa elämää. Vaikka ajatus onkin kaunis, romanttinen ja yleishyödyllinen, en luonnollisestikaan itse jaa tätä uskomusta, mutta en voi olla ihastelematta tämän uskon vaikutusta siihen maailmaan, jossa kaikki elävät nyt. Ai niin, julkisella puolella työssäolevat hoitajat saavat myös työetuna itselleen ilmaisen hoidon iäksi, sekä eläkettä myös perheilleen. Epäitsekkyys siis palkitaan Thaimaassa, mikä vallankumouksellinen ajatus. Solidaarisuus on käsinkosketeltavaa. Minusta on hulvattoman hauskaa ja rauhoittavaa myös se, että sairaalassa on osastoja joissa on vain kolme tai kaksi seinää, tai keskellä sairaalaa on valtava puu tai puutarha.
Somatiikan puolelta ollaan saatu nähdä kaikenlaista mielenkiintoista aivokuolleesta potilaasta vastasyntyneisiin, mutta koska sellainen kiinnostaa minua vain henkilökohtaisesti, en taida jaksaa jaaritella niistä. Sen verran vain sanon, että suomalainen rallienglanti ja Thaimaalainen puhuttu englanti paikoitellen erilaisine termeineen tuottavat paitsi molemminpuolista päänvaivaa, myös hulvattoman hauskoja tilanteita joissa kukaan ei ymmärrä kunnolla ketään, mutta hymy ei hyydy ja huutonauru ei ole kovin kaukana 🙂
Mielessä alkaa jo kummittelemaan kotosuomen odottavat mielenterveysopinnot joita muut kotosalla lukevat. Tulee olemaan melkoinen haaste ravistella pää takaisin mielenterveysopintoihin, kun on saanut imeä viikkotolkulla Thaimaalaista elämäntapaa ja kulttuuria.
Ai niin, käytiin ratsastelemassa nelivetoisilla elefanteilla maastossa. Mielestäni ihmisessä täytyy olla jotakin rakentavanlaatuista vikaa, jos elefantit eivät ole pop 🙂
Tämä ei ole buddha
Huhhuh, tästä mahtanee tulla massiivisin teksti tähän asti, läpikäytävää on niin paljon.
Aloitetaan säästä, täällä oli thaimaan historian kylmimpiä kelejä muutama päivä. Kotosuomessa sellainen tietenkin naurattaa; 10-13 astetta lämmintä, iisibiisi. Ongelma on siinä, että täällä ei ole mitään lämmittimiä, missään. Hanavesikin tulee 15-20 asteisena, suihku on ainut paikka mistä saa jatkuvalla syötöllä lämmintä vettä. Autoissa voit valita vähän, tai paljon sinistä ilmaa ja niin edelleen. Vaikka kymmenen astetta olisikin jääkaapiksi aika heikko esitys, niin kyllä se aika valjulta tuntuu olla sisällä tai ulkona, mutta jatkuvasti kylmissään. Meilläkään kun ei ole talvivaatteiden lisäksi kuin kevyttä vaatetta, eli peiton alla tiukassa mytyssä ollessa ei palele, kunhan kylmä ei pääse mistään livahtamaan peiton alle. Noh, se koettelemus on ohitse, nyt mollukka paistaa ja lämpö kipuaa päivisin siedettävään 30-35 asteen lukemiin. Positiivisen kautta haettaessa voi aina ajatella, että turisteja on lappanut thaimaassa viitisenkymmentä vuotta kokematta samaa kuin me. Ainakin meille kerrottiin epämääräisesti, että kelit on kylmimpiä viiteenkymmeneen vuoteen, ja on olemassa mahdollisuus että vuorille sataa ensimmäistä kertaa lunta, koskaan.
Kylmän sään vuoksi peruuntuneiden töiden sijasta siis saimme yhden päivän ihan kokonaan itsellemme; ohjelmassa oli thaihieronta, puolitoista tuntia tarkoin hallittua kipua ja kärsimystä, mutta hyvää se kyllä teki. Jännästi olin ihan eri käsityksessä thaihieronnasta; ajattelin sen olevan enemmän sellaista hemmotteluhoitoa, kuin käsivarsilla, kyynärpäillä, polvilla ja jaloilla tapahtuvaa hallittua murjomista ja venyttelyä. Menen melkoisen varmasti uudestaankin, mielummin täällä kuin suomessa. Varmasti ihan ymmärrettävistä syistä 🙂
Illalla olikin Kantoke illallinen, eli vähän kuin nurinkurinen buffetruokailu. Ensin säikähdimme että erilaisten jalkavaivojen kanssa painivat ja edelleen thaihieronnasta hellät jalkamme eivät sallisi meidän istua japanilaisittain risti-istunnassa matalien pöytien ympärillä, mutta pöydän alla olikin monttu jaloille. Homma toimii niin, että pöytä on täynnä jos kaikenlaista kevyttä ja raskasta syötävää, ja aina kun joku artikkeli pääsee loppumaan kesken, niin sitä tuodaan lisää. Loputon ruoka, parempi mieli. Ruokailualueen keskellä oli sitten sellainen suurehko esiintymislava, jossa oli yhden- jos toisenkinlaista esitystä; akrobaattirummutuksesta sellaisiin thiamaalaisiin rannetansseihin, jotka ei ihan sellaisenaan tahtoneet aueta.
Sitten olikin taas aika palata hetkiseksi asian ytimeen, tutustuimme paikalliseen klinikkaan. Tämä on karkeasti verrattavissa suomalaiseen terveyskeskukseen, sillä poikkeuksella että suomessa jokainen hoitaja saa palkkaa. Kyllä vaan, thaimaassa terveydenhuolto pelaa hyvin pitkälti vapaaehtoisvoimin, täällä vanhustenhoitoa ei katsota työksi, vaan velvollisuudeksi. Eikä sellaiseksi ”voi viheliäinen kun taas pitää”, vaan yhdelle vapaaehtoistyöntekijälle tulee kaitsettavaksi viisitoista perhettä, joita hän käy säännöllisesti tervehtimässä ja katsomassa miten siellä voidaan, kuinka ihmiset pärjäilee. Olipa sitten perheessä sairaita tai vanhuksia, eli ei. Se on juuri sitä ehkäisevää työtä, jolla estetään terveyden romahtaminen siihen pisteeseen, että tarvitaan sekä hoitoa että kuntoutusta. On selvää, ettei suomea voi suoraan rinnastaa thaimaahan, eikä thaimaassakaan kaikki ole kullasta tehty, mutta tämän pienen alueklinikan alueella 100% kodeista on tällä hetkellä periaatteessa jonkun omahoitajan kaltaisen ihmisen… tarkkailussa? valvonnassa? hankala yhtäkkiä keksiä oikeaa termiä, koska käytännössä nämä vapaaehtoiset elävät näiden ihmisten mukana, enemmänkin kuin käyvät pikavisiitillä hoitamassa listatut asiat. En tiedä miten se käytännössä menee, mutta jos 15 jaetaan seitsemään päivään, niin puoli työpäivää on maksimiaika joka on käytettävissä perhettä kohti. Vaikka täällä oltaisiin yhtä herkkänahkaisia vapaa-ajan suhteen kuin suomessa, taloutta kohti jaettava aika olisi vieläkin yli kaksi ja puoli tuntia. Tietenkin ajattelen sitä, että no sitä tehdään suurella sydämellä koska sitä tehdään vapaaehtoistyönä ja että siitä pitäisi saada kunnon palkka, mutta täällä se on niin kovin erilaista.
Eilen taas keskityttiin enemmän ilonpitoon ja käytiin Tiger Kingdomissa rapsuttelemassa tiikereitä. Ne on kuulkaa hienoja isoja kissoja, mutta niiden turkkiin ei kannata päristää, kun pienetkään kissat ei siitä tykkää. Onneksi kuitenkin mittasuhteet on sellaiset, ettei tullut kynsilapiosta päähän kun Oliverin kismityskynnys ei ylittynyt turkkiin puhaltamisesta. Noh, sieltä suunnattiin x-centreen, jossa toteutin pitkäaikaisen haaveeni benjihypyn hyppäämisestä. En osaa sanoa sanooko xorb-palloilu teille mitään, mutta sellaiseenkin ängettiin Leean kanssa, ja sitten meidät työnnettiin alas mäkeä. Lapsellisen hauskaa, huutonaurulle ei meinannut tulla loppua millään, vaikka Leea sai polvensa taas verille jonkun ruven irrottua pallosta vapautumisen lomassa. Lopuksi tytöt malttoivat odottaa kun itse menin drift kartingiin hymyilemään vielä vähän lisää, on se vaan niin lapsellisen hauskaa suttailla sivuikkunasta ajellen. Noin niinkuin kielikuvana.
Varmasti jotain unohtuikin, mutta näitä nyt on pakko tänne aina välillä kirjoittaa ennenkuin muistettavaa alkaa olla niin paljon, että enemmän unohtuu kuin tulee mieleen.
pikkukisu
ISO KISSA
BUNGY!
Täältä tähän, minä
Mistähän sitä aloittais niin paljo on sattunu ja tapahtunu.
Palataanpa perjantai iltapäivään silloin me oltiin kampuksella seuraamassa jenkkien simulaatiota.
Elikkä täällä on huone missä on eräänlainen tosikallis anne-nukke, sille voi laittaa kanyylit yms yms. Toisella puolella, pelilasin takana on opettajan/ohjaajan huone, mistä säädellään monitoreja esim. pulssi, verenpaine ja SpO2.
Eli ensin käydään tilanne läpi, tässä tapauksessa kyseessä on 68-vuotias thaimaalainen mies joka on tuotu ensiapuun puristavan rintakivun vuoksi.
Jaetaan ”näyttelijöiden” eli opiskelijoiden roolit, yksi vastaava sairaanhoitaja, perheenjäsen(vaimo), physician(tämä termi oli meille tuntematon, mutta kyseinen henkilö toi lääkärin määräykset vastaavalle hoitajalle), ensihoitaja ja neljä(!!!) hoitajaa. Opettaja puhui mikrofoonin kautta potilaan vuorosanat.
Simulaatiohuoneessa on myös videokamerat, jotka sekä nauhoittaa että lähettää kuvaa, eli me seurattiin tilannetta viereisestä luokkahuoneesta. Ja eikun tilanne käyntiin, me nähtiin mitä huoneessa tapahtuu, sekä meille näkyi myös seurantamonitorin näyttö, mitä mielenkiinnolla seurattiin.
Simulaatio kesti n.30minuuttia, porukassa puhuimme pulssista, joka nousi korkealle, saturaatiosta joka pysyi tasaisesti 88% ja verenpaineesta joka oli erittäin alhainen. Sitä me suuresti ihmettelimme kun potilaan paineet romahti jatkoi yksi hoitaja edelleen katetrointia.
Jälkeenpäin oppilaille pidettiin arviointikeskustelu jossa he kertoivat mitä tekivät oikein ja mitä olisivat tehneet toisin, opettaja ohjaili välillä keskustelun suuntaa.
Nyt itsellä olis palava halu päästä testaamaan tuota kyseistä simulaattoria 😀
Hypätäänpä tähän päivään eli tiistaihin.
Oltiin jälleen vanhainkodilla, käynnissä oli joka viikkoinen lääkärin tarkistus mitä pääsimme johanneksen kanssa seuraamaan. Siis kyllä siellä käy joka viikko kerran tai kahdesti lääkäri joka tarkistaa kaikki potilaat. Se mikä pisti silmään oli se että lääkäri kirjaa kaiken paperille, sähköistä potilastietokantaa ei ole ollenkaan. Keuhkoja ei kuunneltu, korviin ei katsottu yms. kaikki se mihin me ollaan totuttu kun mennään lääkärille jäi pois. Puhutaan paljon, kuunnellaan potilasta, testataan jäsenien liikkuvuutta, refleksejä.
Muita huomioita mitä tehtiin on se että kovin monella ei ole rollaattoria, onko täällä vanhukset parempi kuntoisia entä koto suomessa vai tehdäänkö meillä liikaa potilaitten puolesta?
Aamun ohjelmat sielläkin oli peruttu sään takia, täällä ei oo ollu näin kylmää viiteenkymmeneen vuoteen!!! Koskaan aikasemmin ku oon ollu ulkomailla mun ei oo tarvinnu laittaa sukkia jalkaan saatikka pitää toppatakkia päällä! Kyllä meidän porukalla oli tänään talvitakit päällä ku lähdettiin kampukselta.. Jos vuorilla sataa lunta, on se ensimmäinen kerta koskaan täällä. Ihmiset jotka palelee jo +20asteessa on ihan oikeasti jäässä kun lämpötila laskee alle kymmeneen asteeseen. Ihtellekki tuli ikävä villasukkia ja lämpimiä vaatteita.
Jos sitä huomenna kerkiää niin käännän osan tekstistä, nyt pukemaan ja illalla pyörähtämään markkinoilla, toivottavasti ei jäädytä.
Kiitos ja anteeksi
Nostetaanpa esille joutessaan Chiang Main liikenne, joka perustuu puhtaasti ajoneuvon hallintaan ja liikenteen lukemiseen. Periaatteessa en ole löytänyt ensimmäistäkään tuttua liikennesääntöä, jota täällä noudatettaisiin. Tänne tullessa oli jotensakin romanttinen käsitys siitä, miten mukavaa olisi vuokrata vaikkapa moottoripyörä ja ajaa päräyttää vapaa-ajalla jonnekin. Nyt, kun on viikon päivät seuraillut vasenkätistä liikennettä, jossa ainut logiikka tuntuu olevan että jos et aja kenenkään päälle, niin kukaan ei myöskään aja sinun päällesi. Jokin karman laki lienee siis liikennekuolemia säätelevä juttu. Yhdysvaltalaiset ystävämme Messiah Collegesta kertoivatkin, että kirurgian rotaatiolla sen sitten näkee miten paljon traumayksikköön tulee aivo- ja raajavaurioita liikenneonnettomuuksista. Sen lisäksi että 50-125 kuutioisilla mopoilla ja kevytmoottoripyörillä ajellaan parhaillaan kolme päällä moottoritiellä, enemmän tai vähemmän moottoritienopeuksia, kypärä löytyy ehkä kolmannekselta tai korkeintaan puolelta kaksipyöräisten kuljettajista. Lava-autojen lavalla voi olla yksi munkki aurinkolasit päässä (ensimmäinen päivä, ehkä coolein näky johon olen tormännyt koskaan missään), tai pienen rakennustyömaan päivävuoro matkalla töihin, huivit naamalla että moottoritielläkin kulkee henki, kun vauhtia on 80-120km/t.
Tänään palattiin myöskin vanhainkodille, pitämään toimintatuokiota ja periaatteessa tekemään mitä pyydetään, vapaaehtoistyövoimana mutta oppimisen kannalta. Homma alkoikin yllättäen keittiöltä, jossa päästiin tekemään herkullista thairuokaa vähän isommalla kaavalla. Valtavan kokoisessa wokissa paistui kaikkiaan ruoka 125:lle asukkaalle, kuin myös henkilökunnalle ja tietenkin meille itsellemme. Sitä ennen kuitenkin valmisteluun meni mahtavasti aikaa, parin pilkotun kukkakaalikilon jälkeen vuorossa oli melkoinen määrä valkosipulia. Oli myös konstikasta ottaa vastaan emännältä ristiriitaisia ohjeita thaikokkauksen kiireettömästä filosofiasta, kun tehtävää tuntui olevan valtavan paljon. Itse wokkaaminen sellaisella kenttälapion kokoisella lastalla oli kuitenkin vaativaa, mutta hauskaa. Lopulta ruokaa saatiin valmiiksi ensimmäisen talon tarpeiksi ja menimme syöttämään näitä vaikeasti sairaita vanhuksia, joiden toimintakyky oli alhainen. Suurin osa pystyi kuitenkin yllättäen syömään itse, kunhan autettiin alkuun. Kuitenkin vuoteeseensyötettäviä sattui minun ja Leean kohdalle, minulle entinen buddhalainen munkki jonka selkäranka oli murtunut ja Leealle vanhaa nainen jonka polio oli rutistanut kasaan kuin tyhjän tölkin. Siinä oli kuulkaa silmähiki lähellä, kun syöttämisen jälkeen mies siunasi minut pitkällä rukouslaululla kuin ei olisi munkin tehtävistä koskaan luopunutkaan. Sittemmin sain toki tietää, että mies tapasi siunata jokaisen jokaisella ruoalla, ettei siinä nyt minusta ollut koskaan kysymys.
Siellä siis 125 vanhusta elelee keskenään, sulassa sovussa. Huolimatta vaivojen laadusta ja määrästä, vieraat otetaan vastaan hymyillen ja tervehtien, vaikka masennus on mielenterveysongelmista yleisin. Vanhukset kuitenkin saavat kykyjensä mukaan liikkua vapaasti vanhainkodin alueella, joka on puutarhoineen millä tahansa mittapuulla todella kaunis kompleksi, vapaaehtoistyöntekijöiden huolehtiessa että toimintaa on joka päivä ja aina on lämmintä ruokaa ja vähän jotakin herkkujakin. Palkattua työvoimaa onkin todella vähän, koska arvatkaapa mitä tällainen laitospaikka maksaa täysin vuoteeseenhoidettavasta täysin omatoimiseen, jonka ainut ongelma on yksinäisyys ja/tai elämänhalun katoaminen? Ei bahtin bahtia. Siitä johtunee se, että laitospaikkoja on todella vähän, valitettavasti suuri osa vanhuksista on sukunsa hoidettavia, kotihoidon piirissä tai pahimmassa tapauksessa elävät kadulla. Myös Thaimaassa elämä on kääntymässä suuntaan, jossa vanhuksia pidetään yhä enenevässä määrin taakkana. Vielä toistaiseksi vanhemmista pidetään siis enimmäkseen huolta, mutta yhä enenevissä määrin myös vanhemmat jätetään omilleen kun oma elämä alkaa kantaa. Länsimainen tapa pitää vanhuuden mukanaantuomaa viisautta vähemmän tärkeänä kuin sitä nuorta, menestyvää urarakettia on yksi tapa nähdä muutos asenneilmapiirissä.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin
”Puddoo” (kirjoitettuna niinkuin se suomalaisen korvaan kuuluu) tarkoittaa ”rauhaa”. Sitä meillä on täällä hyvin rajoitetusti; joka aamu 8:30 alkaa joku ohjattu kierros tai toiminta jonnekin ja ihan silkka tapahtumien määrä on jo tavoittanut mittasuhteet, joiden sanoiksipurkamiseen ei tahdo löytyä aikaa.
Vanhainkodissa vieraillessamme, kun olisi pitänyt olla jonkinaisteinen toimintatuokion ohjaus, paikalla sattuikin olemaan buddhalainen munkki pitämässä meditaatiohetkeä. Kun meiltä kysyttiin, haluaisimmeko seurata sitä hetken ennenkuin aletaan hommiin, kun päähuolehtijamme Kesaraporn on sidottu muihin tehtäviin. Mikäpäs siinä, siinä menikin sitten koko aamupäivä istuskellessa, viiden minuutin hiljaisen meditoinnin jälkeen alkoikin munkin esitys, joka on varmasti lähempänä stand-up komiikkaa, kuin meille tuttuja kirkonmenoja. Tykättiin kyllä huimasti, vaikkemme luonnollisestikaan ymmärtäneet puhetta, vaikka elekielestä poimimmekin sellaisia asioita, kuten älypuhelimista puhumisen. Mielummin kuuntelee hassunnäköistä oranssia miestä naureskelemassa, kuin jotakin vakavannäköistä kuihtunutta viikunaa paasaamassa parituhatta vuotta vanhojen arvojen puolesta.
Muista tapahtumista nousee mieleen kuninkaallinen puutarha, jonne lähdettiin Baramarajonani College of Nursing Campukselta (BCNC) iltapäivällä. Mitäpä tuosta tuulettamaan, aivan uskomattoman kaunis alue, niinkuin nyt vain voi kuninkaallisille pidetyltä alueelta odottaa. Sen jälkeen vuorossa olikin Chiang Main Night Safari, joka kierrettiin avonivelbussissa, kesympiä kasvissyöjiä sai syöttää kädestä ja tottuneet esiintyjät tiesivätkin olla odottamassa vaunujen tullessa. Kirahvit ovat ehkä tuttavallisempaa porukkaa kuin olisi voinut olettaa ja niiden vaaleanvioletti kieli onkin kylmempi kuin osaisi odottaa. Muita tuttavuuksia jotka ottivat vastaan rapsutuksia olivat muunmuassa ne korkkiruuvisarviset antiloopit ja erilaiset vuoripeurat, kun taas Seeproja ehdottomasti ei saa syöttää vaikka ne mielellään olisivatkin tarjolla; Seeprojen näkö on kuulemma niin huono, että sormet menevät porkkanoista… Tarina ei kerro, laskettiinko meille luikuria vaiko ei 🙂
Muista paijattavista nousee mieleen niin albiinopiikkisika, kuin Miss Ladyboy Thailand (tuskin virallinen titteli, mutta esityksen päätähti joka tapauksessa Thaimaan lipun alla) kuin ihan tuiki tavallinen hilleri, joka on hulvaton. Erillisessä Night Predator-showssa pääsimme näkemään edellämainitut piikkisiat, saukot, niin valkoiset kuin tiikerin väriset tiikerit kuin suuret leijonat ja pienemmät hyeenatkin. Oma suosikkini, sattuneesta syystä, on tietenkin uimataituri Jaguaari.
Noh, viimeisimpänä päivitettävänä asiana nousee mieleen paikallisen vuoren päälle pukattu buddhatemppeli, jonka 200 etureisiä kirvelevää askelta oli kiivettävä korkeimman omakätisesti, päästäkseen upeaan mutta meluisaan turistirysätemppeliin. Koko alueelta löysin yhden hiljaisen paikan, mutta päätellen siitä että siellä ei ollut ketään muuta, luulisin että se oli alue jonne ei olisi saanut edes mennä. Siellä kuitenkin meditoin tovin munkin opettamalla tavalla kävellen, enkä kyllä sen kummemmin valaistunut, mutta stressiä se mukavasti poisti. Munkin sanoman mukaan, buddha onkin sisäinen rauha ja onnellisuus, sekä paras taso eli valaistuminen. Sitä odotellessa, tämä passaa kyllä.
Toivottavasti keksin jonkun järkevän konstin kuvien lataamiseen, että pääsisi jakamaan teidän kaikkien kanssa edes hailakan osan siitä kaikesta mitä tässä on tullut nyt nähtyä ja koettua. Tänään oli vuorossa sateenvarjotehdas. Siellä tehdään puisia sateenvarjoja käsityönä ja ne maalataan hienosti käsin. Piste.
Nyt suostui wifi toimimaan, niin päivitelläänpä nyt vähäsen. Älyttömästi tapahtunut tässä viime päivinä, joten koetetaan nyt pitää jotensakin tiiviinä. Kuvia olisi vaikka millä mitalla, mutta juuri nyt en jaksa alkaa muokkaamaan kuvia pienemmäksi että saisi ne ladattua tänne. Ehkä teen lopuksi jonkun kuvakollaasin, tai sitten viimeistään suomessa niputan kaikki kuvat yhteen läjään.
Boromarajonani college of nursing on siis tämä opinahjo jossa kuljaillaan. Ollaan kierretty kampusta ja todettu että käytännön koulutus on todella hyvätasoista. Teorialuokkia on yksi (1), kun taas käytännön harjoitteluun on paljon suuria tiloja, havainnollistavaa materiaalia ja välineitä.
Thaimaa on kuningaskunta ja terveydenhuollon koulutusalana onkin luonut nykyisen kuninkaan isä, opiskelemalla ulkomailla hoitajaksi ja perustamalla sitten oppilaitoksia pitkin thaimaata. Kouluja on pelkästään pohjois-thaimaassa kahdeksan, joista boromarajonani on pienimpiä, jos ei pienin. Syy miksi boromarajonani on valittu ThaiGO! ohjelmaan on nimenomaan se, että täällä keskitytään lähinnä suomalaista lähihoitajaa olevien hoitajien kouluttamiseen, kun taas muissa kouluissa painotetaan enemmän kotimaista korkeakoulu- ja yliopistotutkintoa vastaaviin koulutuksiin. Äkkiseltään kuvittelisin, että boromarajonanin opetus on kauttaaltaan laajempi, mutta käytännönläheinen harjoittelu on erityisen korostetussa asemassa thaimaassa. Esimerkiksi, iv:n laittoa saat yrittää kahdesti, jos ei niin ei.
Kuningasperhe on paljon esillä kaikessa, myös buddhalle on muistettu laittaa pienet pyhätöt tai vastaavat kampusalueelle, varsinaisia temppeleitä chiang maissa on valtava määrä, jota juuri nyt en muista. Sanotaan, että toista tuhatta, niin tuskin mennään kauhean kauas totuudesta. Kuninkaan isä on terveydenhuoltoalan suuri ikoni, mutta myös vallassaolevan kuninkaan äiti on suuressa arvossa. Kuningas näkyykin usein äitinsä tai puolisonsa kanssa, aika harvoin kuningasta näkee yksinään maalauksissa tai muissa kuvissa, matriarkan asema on kiistaton.
Menimme käymään vierailulla vanhainkodissa, josta ikävä kyllä ei saanut ottaa kuvia. Näinollen minulla on niitä kamerassa vain muutama, nekin huolellisesti alueilta joita ei mitenkään erityisesti piiloteltu. Joka paikkaan meidät kuitenkin päästettiin ja toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Vanhainkoti on kovin erilainen käsite Chiang Maissa. Alue koostuu muistaakseni neljästä talosta, joissa on yhteensä noin satakaksikymmentäviisi eläkeikäistä. Ensin hämmästelimme kovasti sitä, että miehet ja naiset asuvat erillään, myös siinä tapauksessa että sattuisivat olemaan keskenään naimisissa. Tilanne kuitenkin selkiytyi, kun näimme että vanhukset on sijoitettu suuriin huoneisiin joihin punkat on ladottu, eli minkäänlaista yksityisyyttä ei ole. Vanhukset on myös jaettu kolmeen ryhmään, sen mukaan kuinka sairaita, eli kuinka paljon hoitoa potilas vaatii. Terveimmätkin pääsevät näkemään lääkärin kerran viikossa, sairaampien vointia seurataan tiheämpään. Itse alue, kuten kaikki alueet Chiang Maissa, on kaunista puutarhaa pullollaan. Aivan upeat, avoimet tilat ja joka paikassa on todella puhdasta. Hupaisa pikku yksityiskohta luultavasti koko Thaimaassa, mutta ainakin Chiang Maissa on koirat, joita lönköttelee irrallaan joka paikassa, mutta ei laumoittain eikä niin että niistä olisi pienintäkään häiriötä. Vanhainkodin itse asemaan noussut terapiakoira on nimeltään Potsi, kun taas kampuksen alueella kiertelevä maskotti on nimeltään Mii.
Tänään päivällä oli sitten se näytön paikka, esitelmä kansainvälisyydestä hoitotyössä. Esitykseen ei kuulunut yhtään koiraa, mutta muuten meni ihan hyvin. Kiinnitin pienoisessa puheessani huomiota Thaimaalaiseen tapaan hymyillä aina ja sellaiseen läsnäoloon sekä positiivisuuteen, josta meillä suomalaisilla on omasta mielestäni opittavaa. Kaunis sana ja hymy ei maksa mitään, täällä niitä viljellään jatkuvalla syötöllä, suomessa sellainen varmasti vaikuttaisi teennäiseltä, mutta täällä kyllä heti aamusta tuntuu hyvältä kun jokainen tervehtii toisiaan hymyillen ja kohteliaasti. Hoitajalla moiset ominaisuudet ovat varmasti muutaman mielialalääkkeen arvoisia vuodessa, helposti.
Nyt on aika pitkän päivän jälkeen painua pehkuihin, huomennakin on toiminnantäyteinen päivä heti aamusta alkaen.
Täältä tähän, minä.
Huhhuh maanantai ja ylipuolet tiistaista meni sitte lentokoneessa… kiitos finnair kun koneet oli myöhässä ja missattiin jatkolento bangkokista Chiang Maihin, mutta onneks meille järjesty uus lento eikä tarvinnu ees oottaa kauaa, kun vihdoin päästiin perille oli koko joukko pikkasen väsyny, mutta lähettiin silti vielä ulos syömään.
Tänään aikaa meniki sitte tutustuessa kampukseen ja kampusalueeseen, sekä meidän thai-buddyihin 🙂 Jokainen meistä siis sai kaksi thaimaalaista opiskelijaa kaveriksi.
Kampukselta lähdettiin sitten lounaalle, kahdeksan hengen lounas oli euroissa ehkä 25€ 😀
Sieltä sitten paikalliseen vanhainkotiin, joka pyörii suurimmaksi osaksi vapaaehtoistyön avulla. Naisille ja miehille on omat asunnot tai siis talot, esim ryhmä A. Yksi iso huone jossa oli 28sänkyä, eli 28 asiakasta joilla on yksi hoitaja ja yksi apulainen. Sänkypotilaille oli myös oma rakennus.
Täytyy sanoa että tästä harjottelusta kehkeytyy erittäin mielenkiintoinen, pitää vain muistaa hymyillä koko ajan ja tervehtiä kaikkia 🙂
Liikenteestä voin sanoa sen verran että mua ei saa täällä auton tai muunkaan kulkupelin rattiin, ajavat ”väärällä puolella” tietä ja ihan miten sattuu xD
Täälläki on talvi, tosin ei oo pakkasta vaan päälle 25c ja immeiset on pipot päässä ja takit päällä, meiltäki kysyttiin että eikö teitä palele??? Juu, ei palele ei.
Okies so monday and most of the tuesday went for traveling… planes were late, so we missed our connecting flight from bangkok to chiang mai… but we made it in here few hours late. Whole group was tired, but we went out for dinner.
Today we have been on campus, learning how to get there and checking our surroundings, oh and getting to know our thai-buddys, each of us got two thai students to our quides, friends etc.
I have to say that everything is cheap in here, 8 people, lunch that was about 25euros 😀
We visited a nursing home, which basicly runs by volunteers. Women and men have different apartments, even if couple goes there, they are separeted for nights.
Traffic is well horrible, driving on ”wrong side”, and to us it feels like they don´t have any rules at all.
It´s winter in here too, people are wearing jackets etc. Yes it´s +25c or more, so no we aren´t wearing any winter clothes, and no it´s not cold for us finnish, to us winter means, snow and -25c.. yeah someone really did ask that aren´t you cold when he saw us without jackets…
I believe that Johannes will put some pics in here later so I won´t try to post those. 🙂
Nonniin, nythän kävi sillä tavalla, että taas heittäydytään runolliseksi. Ei voi mitään. Nimittäin, yötaivas ~11000 metrin korkeudessa on jotain henkeäsalpaavaa. Päällimmäinen ajatus on, että harmillisen lähellä tähtiä, mutta edelleen niin kovin kaukana, vaikka tähtitaivas onkin paljain silmin kirkkaampi. Sitten tulee pilvetön taivas alapuolelle ja tajuaa että siellähän se on, toinen tähtitaivas. Siellä maailmojen välissä, alapuolella olevat tähdet olemme me. Valtioiden rajatkin ovat jokseenkin häilyvä käsite niin korkealta katsottuna.
Maapallo kiertoradalta yöaikaan
Pientä sähläystä lentojen kanssa lukuunottamatta kaikki on kuitenkin mennyt sangen loistavasti. Järjestelyissä ei ole kyllä mihinkään suuntaan mitään huomautettavaa, päinvastoin. Aivanhan tässä nolostuu, kun on niinkin huolehdittu ja arvostettu olo. Lämpö ja aurinko tekee tehtävänsä, mieliala ei voisi juuri olla korkeammalla vähäisestä unesta huolimatta. Tälle päivälle ei vielä ole sen suurempia velvollisuuksiakaan, kuin lähteä illastamaan kaupungille paikallisen keittiön antimia. Omnomnom…
Yritin ottaa kuvia lentokoneen ikkunasta, mutta suttuisiahan niistä tuli. Katsotaan jos saan heiluteltua järkkäriä tässä päivien mittaan. Odotellessa fiilikset voisi tiivistää näinkin.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt talvesta, mutta se ei tarkoita alkuunkaan sitä, etteikö talvi olisi minusta kaunis ja tuiki tarpeellinen osa suomen ainutlaatuista ilmastoa. Olenhan jokseenkin ylpeä siitä, että osaan nähdä kauneutta sielläkin, missä sen näkeminen vaatii jo vähän yrittämistä; paukkupakkasilla kun ilma on erittäin puhdas ja kirkas, suomi pukeutuu vähäisen valon luomiin harmaan sävyihin ja hailakoihin väreihin, samalla kun kaikki on päällystetty kuuralla ja puhtaalla lumella. Suomen talvi on kuulkaas henkeäsalpaavan kaunis kun sitä muistaa katsoa, vaikka kuinka kylmän ja kiireen keskellä, avoimin mielin. Ylivieska(ssa)han on tavattoman kaunis joenpätkä mihin vuodenaikaan tahansa, vaikka pakkasen jäytäessä poskipäitä sitä voikin olla välillä hankalaa katsoa sillä tavalla. Olen aina jotenkin tykännyt kävelemisestä, mutta ymmärrän kyllä työssäkäyvien ihmisten haasteet kiireen kanssa, muista käytännön rajoituksista puhumattakaan. Jos olisin hankkinut auton, tottahan se helpottaisi ja mahdollistaisi paljon asioita, mutta myös ehkä estäisi, tai ainakin vaikeuttaisi siirtymätaipaleista nauttimista huomattavasti. Esimerkiksi vanhan rautatiesillan vieressä kulkevan kävelysillan päällystää ohuista ohuin lumi, kun pakkasen kiristyessä vesihöyry nousee ja jäätyy niin pieniksi kiteiksi, että voisi kuvitella tähtitaivaan tipahtaneen askeleitani pehmentämään. Sanonpahan vaan, kelloa vastaan ajaessa sitä unohtaa katsella ympärilleen samalla tavalla.
Kirjoitin asiasta siksi, että olen huomenissa suuntaamassa kohti kokonaan uudenlaista ympäristöä. Mikään aikaisemmin näkemäni tai kokemani ei kovinkaan konkreettisesti voi valmistaa minua siihen tunteeseen, joka kunnolla avautuu vasta kun astun koneesta ulos, tuhansien kilometrien päässä kotoa.
Nähtäväksi jää, mitä kaikkea uutta löydän, mitä kaikkea vanhaa katson uudella tavalla matkallani ja sieltä palatessa. Jos vain pystyn pitämään mieleni ja sydämeni avoimena, pystyn ehkä ottamaan osan vastaan siitä kauneudesta vastaan, joka on niin kovin erilaista kuin se jollaiseen olen tottunut. Millainen tuoksujen, makujen ja väriloiston runsaus minua odottaa, auringon valosta ja lämmöstä puhumattakaan. ”Lämmin ei luita riko” on vanha suomalainen sananlasku, joka nyt laitetaan kyllä koetukselle. Toistaiseksi voin vain kuvitella, mikä minua siellä odottaa, mutta onneksi lähdössä oleva porukka on ainakin osoittautunut niin mukavaksi ja rennoksi kuin vain toivoa saattaa 🙂
Tulee väkisinkin mieleen edellinen kerta, kun sattuman kautta eräs kappale iskostui mieleeni ikuisiksi ajoiksi, kun 15.9.2003 aamuyöllä sain poikani ensimmäistä kertaa syliini. Samalla kun olin täysin ällikällä lyöty syntymän kauneuden ja haurauden äärellä, radiosta sattui soimaan seuraava kappale. Se vie minut edelleen siihen hetkeen, joka kerta.
Robbie Williams – Something Beautiful
Vielä pari päivää ja sitte ois lähtö, pikkuhiljaa alkaa jännittää 🙂
Couple more days and then the journey begins, slowly getting nervous and exited 🙂
