Taas vauhdissa
Huhhuh, tästä mahtanee tulla massiivisin teksti tähän asti, läpikäytävää on niin paljon.
Aloitetaan säästä, täällä oli thaimaan historian kylmimpiä kelejä muutama päivä. Kotosuomessa sellainen tietenkin naurattaa; 10-13 astetta lämmintä, iisibiisi. Ongelma on siinä, että täällä ei ole mitään lämmittimiä, missään. Hanavesikin tulee 15-20 asteisena, suihku on ainut paikka mistä saa jatkuvalla syötöllä lämmintä vettä. Autoissa voit valita vähän, tai paljon sinistä ilmaa ja niin edelleen. Vaikka kymmenen astetta olisikin jääkaapiksi aika heikko esitys, niin kyllä se aika valjulta tuntuu olla sisällä tai ulkona, mutta jatkuvasti kylmissään. Meilläkään kun ei ole talvivaatteiden lisäksi kuin kevyttä vaatetta, eli peiton alla tiukassa mytyssä ollessa ei palele, kunhan kylmä ei pääse mistään livahtamaan peiton alle. Noh, se koettelemus on ohitse, nyt mollukka paistaa ja lämpö kipuaa päivisin siedettävään 30-35 asteen lukemiin. Positiivisen kautta haettaessa voi aina ajatella, että turisteja on lappanut thaimaassa viitisenkymmentä vuotta kokematta samaa kuin me. Ainakin meille kerrottiin epämääräisesti, että kelit on kylmimpiä viiteenkymmeneen vuoteen, ja on olemassa mahdollisuus että vuorille sataa ensimmäistä kertaa lunta, koskaan.
Kylmän sään vuoksi peruuntuneiden töiden sijasta siis saimme yhden päivän ihan kokonaan itsellemme; ohjelmassa oli thaihieronta, puolitoista tuntia tarkoin hallittua kipua ja kärsimystä, mutta hyvää se kyllä teki. Jännästi olin ihan eri käsityksessä thaihieronnasta; ajattelin sen olevan enemmän sellaista hemmotteluhoitoa, kuin käsivarsilla, kyynärpäillä, polvilla ja jaloilla tapahtuvaa hallittua murjomista ja venyttelyä. Menen melkoisen varmasti uudestaankin, mielummin täällä kuin suomessa. Varmasti ihan ymmärrettävistä syistä 🙂
Illalla olikin Kantoke illallinen, eli vähän kuin nurinkurinen buffetruokailu. Ensin säikähdimme että erilaisten jalkavaivojen kanssa painivat ja edelleen thaihieronnasta hellät jalkamme eivät sallisi meidän istua japanilaisittain risti-istunnassa matalien pöytien ympärillä, mutta pöydän alla olikin monttu jaloille. Homma toimii niin, että pöytä on täynnä jos kaikenlaista kevyttä ja raskasta syötävää, ja aina kun joku artikkeli pääsee loppumaan kesken, niin sitä tuodaan lisää. Loputon ruoka, parempi mieli. Ruokailualueen keskellä oli sitten sellainen suurehko esiintymislava, jossa oli yhden- jos toisenkinlaista esitystä; akrobaattirummutuksesta sellaisiin thiamaalaisiin rannetansseihin, jotka ei ihan sellaisenaan tahtoneet aueta.
Sitten olikin taas aika palata hetkiseksi asian ytimeen, tutustuimme paikalliseen klinikkaan. Tämä on karkeasti verrattavissa suomalaiseen terveyskeskukseen, sillä poikkeuksella että suomessa jokainen hoitaja saa palkkaa. Kyllä vaan, thaimaassa terveydenhuolto pelaa hyvin pitkälti vapaaehtoisvoimin, täällä vanhustenhoitoa ei katsota työksi, vaan velvollisuudeksi. Eikä sellaiseksi ”voi viheliäinen kun taas pitää”, vaan yhdelle vapaaehtoistyöntekijälle tulee kaitsettavaksi viisitoista perhettä, joita hän käy säännöllisesti tervehtimässä ja katsomassa miten siellä voidaan, kuinka ihmiset pärjäilee. Olipa sitten perheessä sairaita tai vanhuksia, eli ei. Se on juuri sitä ehkäisevää työtä, jolla estetään terveyden romahtaminen siihen pisteeseen, että tarvitaan sekä hoitoa että kuntoutusta. On selvää, ettei suomea voi suoraan rinnastaa thaimaahan, eikä thaimaassakaan kaikki ole kullasta tehty, mutta tämän pienen alueklinikan alueella 100% kodeista on tällä hetkellä periaatteessa jonkun omahoitajan kaltaisen ihmisen… tarkkailussa? valvonnassa? hankala yhtäkkiä keksiä oikeaa termiä, koska käytännössä nämä vapaaehtoiset elävät näiden ihmisten mukana, enemmänkin kuin käyvät pikavisiitillä hoitamassa listatut asiat. En tiedä miten se käytännössä menee, mutta jos 15 jaetaan seitsemään päivään, niin puoli työpäivää on maksimiaika joka on käytettävissä perhettä kohti. Vaikka täällä oltaisiin yhtä herkkänahkaisia vapaa-ajan suhteen kuin suomessa, taloutta kohti jaettava aika olisi vieläkin yli kaksi ja puoli tuntia. Tietenkin ajattelen sitä, että no sitä tehdään suurella sydämellä koska sitä tehdään vapaaehtoistyönä ja että siitä pitäisi saada kunnon palkka, mutta täällä se on niin kovin erilaista.
Eilen taas keskityttiin enemmän ilonpitoon ja käytiin Tiger Kingdomissa rapsuttelemassa tiikereitä. Ne on kuulkaa hienoja isoja kissoja, mutta niiden turkkiin ei kannata päristää, kun pienetkään kissat ei siitä tykkää. Onneksi kuitenkin mittasuhteet on sellaiset, ettei tullut kynsilapiosta päähän kun Oliverin kismityskynnys ei ylittynyt turkkiin puhaltamisesta. Noh, sieltä suunnattiin x-centreen, jossa toteutin pitkäaikaisen haaveeni benjihypyn hyppäämisestä. En osaa sanoa sanooko xorb-palloilu teille mitään, mutta sellaiseenkin ängettiin Leean kanssa, ja sitten meidät työnnettiin alas mäkeä. Lapsellisen hauskaa, huutonaurulle ei meinannut tulla loppua millään, vaikka Leea sai polvensa taas verille jonkun ruven irrottua pallosta vapautumisen lomassa. Lopuksi tytöt malttoivat odottaa kun itse menin drift kartingiin hymyilemään vielä vähän lisää, on se vaan niin lapsellisen hauskaa suttailla sivuikkunasta ajellen. Noin niinkuin kielikuvana.
Varmasti jotain unohtuikin, mutta näitä nyt on pakko tänne aina välillä kirjoittaa ennenkuin muistettavaa alkaa olla niin paljon, että enemmän unohtuu kuin tulee mieleen.
