Haikeutta ja jännitystä
En ole koskaan erityisemmin pitänyt talvesta, mutta se ei tarkoita alkuunkaan sitä, etteikö talvi olisi minusta kaunis ja tuiki tarpeellinen osa suomen ainutlaatuista ilmastoa. Olenhan jokseenkin ylpeä siitä, että osaan nähdä kauneutta sielläkin, missä sen näkeminen vaatii jo vähän yrittämistä; paukkupakkasilla kun ilma on erittäin puhdas ja kirkas, suomi pukeutuu vähäisen valon luomiin harmaan sävyihin ja hailakoihin väreihin, samalla kun kaikki on päällystetty kuuralla ja puhtaalla lumella. Suomen talvi on kuulkaas henkeäsalpaavan kaunis kun sitä muistaa katsoa, vaikka kuinka kylmän ja kiireen keskellä, avoimin mielin. Ylivieska(ssa)han on tavattoman kaunis joenpätkä mihin vuodenaikaan tahansa, vaikka pakkasen jäytäessä poskipäitä sitä voikin olla välillä hankalaa katsoa sillä tavalla. Olen aina jotenkin tykännyt kävelemisestä, mutta ymmärrän kyllä työssäkäyvien ihmisten haasteet kiireen kanssa, muista käytännön rajoituksista puhumattakaan. Jos olisin hankkinut auton, tottahan se helpottaisi ja mahdollistaisi paljon asioita, mutta myös ehkä estäisi, tai ainakin vaikeuttaisi siirtymätaipaleista nauttimista huomattavasti. Esimerkiksi vanhan rautatiesillan vieressä kulkevan kävelysillan päällystää ohuista ohuin lumi, kun pakkasen kiristyessä vesihöyry nousee ja jäätyy niin pieniksi kiteiksi, että voisi kuvitella tähtitaivaan tipahtaneen askeleitani pehmentämään. Sanonpahan vaan, kelloa vastaan ajaessa sitä unohtaa katsella ympärilleen samalla tavalla.
Kirjoitin asiasta siksi, että olen huomenissa suuntaamassa kohti kokonaan uudenlaista ympäristöä. Mikään aikaisemmin näkemäni tai kokemani ei kovinkaan konkreettisesti voi valmistaa minua siihen tunteeseen, joka kunnolla avautuu vasta kun astun koneesta ulos, tuhansien kilometrien päässä kotoa.
Nähtäväksi jää, mitä kaikkea uutta löydän, mitä kaikkea vanhaa katson uudella tavalla matkallani ja sieltä palatessa. Jos vain pystyn pitämään mieleni ja sydämeni avoimena, pystyn ehkä ottamaan osan vastaan siitä kauneudesta vastaan, joka on niin kovin erilaista kuin se jollaiseen olen tottunut. Millainen tuoksujen, makujen ja väriloiston runsaus minua odottaa, auringon valosta ja lämmöstä puhumattakaan. ”Lämmin ei luita riko” on vanha suomalainen sananlasku, joka nyt laitetaan kyllä koetukselle. Toistaiseksi voin vain kuvitella, mikä minua siellä odottaa, mutta onneksi lähdössä oleva porukka on ainakin osoittautunut niin mukavaksi ja rennoksi kuin vain toivoa saattaa 🙂
Tulee väkisinkin mieleen edellinen kerta, kun sattuman kautta eräs kappale iskostui mieleeni ikuisiksi ajoiksi, kun 15.9.2003 aamuyöllä sain poikani ensimmäistä kertaa syliini. Samalla kun olin täysin ällikällä lyöty syntymän kauneuden ja haurauden äärellä, radiosta sattui soimaan seuraava kappale. Se vie minut edelleen siihen hetkeen, joka kerta.
Robbie Williams – Something Beautiful
