Saatesanat
Viimeinen viikko alkaa olla lusittu, jäljellä on enää viikonlopun rientoja. Suan Prungin mielisairaalassa (pohjois-thaimaan suurin, eli ainut) kolmentoista provinssin potilaita 550:llä petipaikalla. Siinä sitä alkoi tajuta miten vähän sitä lopulta vielä mielisairaanhoidosta tietää. Lähtiessä kun skitsofrenia oli käyty läpi ja persoonallisuushäiriöt vielä pahemman kerran kesken. Kyllähän se mieltä lämmitti kun pystyi sanomaan miltä erinäiset potilaat ulkoapäin minusta näytti, mutta varmuuttahan ei ole niin kauan kuin ei diagnooseja tarkistele.
Erityisen mielenkiintoisen mielisairaalaan tutustumisesta teki se, että saimme tavata niin mielenterveyden kuin päihteidenkin kanssa painiskelevia potilaita, jotka osasivat englantia riittävän hyvin että keskusteluyhteys syntyi. Bipolaarinen potilaamme oli tosin lääkitty sen verran hyvin, että puhe oli suorastaan ymmärrettävää, vaikka ei niissä jutuissa luonnollisestikaan kauheasti tolkkua ollut.. Yritti kovasti vakuuttaa meille, että häntä, yhteiskunnalle hyödyllistä ja monin tavoin pätevää ihmistä pidetään täällä syyttä suotta, että jos voisitte lääkäreille jotain vähän vihjaista.
Thaimaassa bipolaarista oireyhtymää on vain yhtä tyyppiä, oletettavasti koska huiman potilasmäärän takia ei paljon nyanssien kanssa painita. Kankaisia lepositeitä käytettiin aika huolettomasti levottomien potilaiden paikallaanpitämiseen ja eristysselliin, kirjaimellisesti pehmeään huoneeseen joutuminen ei oikeastaan vielä tarkoittanut eristystä, koska ovet olivat auki vaikka muut potilaat vaeltelivat käytävillä. Nämä olivat vähän sellaisia asioita, joiden kanssa kielimuuri teki yhteisymmärryksen vaikeaksi; neljän viikon aikana sitä jo ehti vähän oppia, millaisia asioita kannattaa tiedustella ja mitkä jäävät ikuiseksi arvoitukseksi. Olisi kiinnostanut tietää esimerkiksi eri skitsofreniatyypeistä, mutta koska heidän esittelyissään ei koskaan puhuttu muusta kuin skitsofreniasta, niin arveltiin että täällä on olemassa pelkästään skitsofreniadiagnoosi ilman luokittelua.
Tässä on erinäisissä tilanteissa todettu, että kyllä me suomalaiset aina välillä osataan laskeakin, mutta noin yleisen säännön mukaanhan Thaimaassa pitäisi 67:stä miljoonasta noin 670000 olla skitsofreenikkoja. Siihen päälle vielä muut hoitoa tarvitsevat, niin aprikoos. Tehtävää työtä siis on, vaikka millä mitalla. Mietiskelin sitä, miten ihmisen persoonallisuus rakentuu ja millaisessa ympäristössä itsekukin kasvaa ja millaiset valinnat sitä kasvamista ohjaavat. Täällä kun, huolimatta siitä että missä laitoksessa tai missä kunnossa potilaat ovat, he tervehtivät kohteliaasti ensin. Jonkinlainen henkilökohtaisen tilan, toisen ihmisen kunnioitus on kokonaan eritavalla koodattuna olemukseen. Vaikka aggressioita kohdataan Suan Prungissa päivittäin, niin tarjolla on lyijykynistä irtonaisiin penkkeihin tavaraa eristyssellistä ulospäin käytännössä koko ajan, mutta parta ajetaan hoitajien toimesta. Voipi johtua siitäkin, että partahöylä täällä on edelleen se leveän, irrallisen terän sisältävä kapistus jollaisen olen joskus kotona nähnyt lapsena.
Mainittava on varmaan hoitomuotojen kiistämätön kuningas electroconvulsive therapy, eli ECT. Suomeksi sähköshokkihoito, jota annetaan muunmuassa aggressioiden hoitoon joko tajuissaan (unmodified) tai nukutettuna (modified).
Mitä tulee päihdepuoleen, hoito on hyvin samanlaista kuin suomessa, vain kulttuurisidonnallisesti erilaista. Sairaalaan tullessa diatsepaamikyllästys kunnes saadaan kaveri selväksi, siitä sitten erilaisten yksilö- ja ryhmäterapioiden kautta vapaalle jalalle uudella motivaatiolla. Noin puolet tulevat takaisin, puolet taas… eivät. AA elää ja voi hyvin täälläkin, joten raittiudenkin tukemiseen on kyllä keinoja. Hankala kuvitella, mihin täällä EI olisi jotain vapaaehtoistoimintaa.
Suan Prungin viikon aikana jäin useasti kaupungille kävelemään työpäivän jälkeen. Halusin löytää edes jotakin näyttöjä siitä, että onhan täällä pakko olla myös niitä varjoisampia katuja. Ja toden totta, melko nopeasti keskustan ulkopuolella löytyy niitä vuokralähiöitä, joita ei siivota turisteja varten. Jossa jätteet heitetään sinne minne joku on heittänyt sen ensimmäisen roskapussin ja jossa ilmassa leijailee monenlaisen mädäntymisen ja käymisen löyhkä. Keskustan neliönmallisen ytimen ympäri kiertävä vallihauta pidetään huomattavan siistinä, mutta kauempana sillan yli kulkeminen alkaa jo olla seikkailu, koska veteen on lempattu jätettä sen suuremmin murehtimatta huomista päivää. Kovin kauas en minäkään viitsinyt vaeltaa, koska vaikken nyt erityisemmin pelkää kulkea oikeastaan missään, niin en nyt nähnyt syytä jatkaa syvemmälle slummialueille vain todetakseni, että kurjemmaksi vaan menee, ennenkuin aletaan poistua keskustasta ja lähestyä maaseutua.
Lopuksi vielä muutama käytännön asia, jos joku sattuu joskus Chiang Maihin siitä huolimatta, että on lukenut tätä blogia.
1. Vessapaperi on täällä tarkoitettu kuivaamiseen, ei pyyhkimiseen. Kuranappisuihkua kannattaa opetella käyttämään, sillä vessapaperia ei huuhdella pöntöstä alas.
2. Vettä kannattaa pitää mukana koko ajan.
3. Kaikki hyväksihavaitut vessat kannattaa käyttää tilaisuuden tullen.
4. Kun tulee se kerta, että kyykkyvessaa on yksinkertaisesti pakko käyttää, tyyli on vapaa, vain tulokset lasketaan.
5. Maitohappobakteerit auttavat vatsan kanssa, mutta eivät suojele ruokamyrkytykseltä.
6. Aurinkorasvaa kannattaa käyttää, mutta ei ole mikään pakko.
7. Kokeile uusia asioita. Thaimaalainen ruoka on hyvää ja halpaa ja sitä on saatavilla aina.
8. Thaimaalaiset ovat todella avuliasta ja ystävällistä porukkaa. Käyttäytymällä kunnioittavasti et varmasti joudu täällä hukkaan. Naiivi ei kannata olla, mutta ei täällä kyllä mitään pelättävääkään ole.
9. Tinkaaminen kuuluu asiaan, mutta ei kannata olla pihi.
10. WiFi. Suurimman osan ajasta se toimii huonosti, tai ei ollenkaan. Kannattanee jo tullessa ostaa tarpeisiinsa sopiva paketti lentokentältä, jossa niitä myydään paljon ja myyjät osaavat asiansa. Uskokaa pois, asian selittäminen puutteellisella kielitaidolla jossain muualla on paljon vaikeampaa.
